”Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat
meitä vastaan rikkoneet.” (Matt.6:12) Tuleeko lasketelluksi tarkemmin ajattelematta? Annatko anteeksi ihan todella, vai kaivatko toisen pahat teot mielestäsi sopivalla hetkellä lyömäaseeksi häntä vastaan?
Pietari halusi tietää monestiko piti antaa Andreakselle anteeksi, kun tämä rikkoi häntä vastaan – ihanko seitsemän kertaa? Jeesuksen vastaus tarkoitti määrätöntä – ei seitsemän, vaan seitsemän kertaa seitsemänkymmentä. Entä, jos toinen ei edes älyä – tai halua – pyytää anteeksi? Väittäisin, ettei meistä kukaan moiseen pysty. Jumala pystyy. Me saamme ihan ansiotta anteeksi syntimme; kaikki törkeydet, ajattelemattomuuksissamme sanotut loukkaavat sanat tai tekemättä jättämisemmekin. Ja kun ne on saatu anteeksi, niitä ei enää ole. Eikö tämä olekin ihmeellistä!?
Kun siis olen itse saanut anteeksi todella ”miljoonavelat”, onko minulla oikeus tarttua kanssapalvelijaani kurkusta vai pitäisikö minunkin antaa hänen pikkurötöksensä anteeksi? Jeesuksen vertauksessa kävi niin, että paljon anteeksi saanut joutui lopulta maksamaan velkansa viimeistä penniä myöten.
Monesti kuulee sanottavan: ”Voin kyllä antaa anteeksi, mutta ikinä en voi unohtaa.” Muistaminen on paljolti tahdosta kiinni. Anteeksiantokin on päätös. Kun siis olen päättänyt antaa anteeksi en halua koteloida asiaa muistini lokeroihin, en edes oikein syvälle. ”Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.”(1.Kor.13:6) Ei muistele. Ei ajattele. Ei muista? - Jumalan rakkaus pystyy tähän ja mekin, kun pysymme Hänessä.
Iris Raunisalo
Comments