Search

Kadonnut ilo ja ruusut

Viime päivinä ajatukseni ovat pyörineet ilon ympärillä. Ei niinkään, että olisin liidellyt ilon pilvissä, vaan enemmänkin pohtinut käsitystä ilosta, ilon kokemisesta tai sen katoamisesta.

Mitä ilolle tapahtuu? Hiipuuko se pikkuhiljaa pois, kun monenlaiset murehtimiset ja huolet täyttävät ajatukset? Vai tahraantuvatko ilon pisarat ympärillä roiskuvista mutalätäköistä?

Joskus aikuiset murskaavat lapsen kyvyn kokea iloa, joko ilkein ja ivallisin sanoin tai vahingoittavin teoin. Sisimpään asettuu epävarmuus, pelko ja huonommuuden tunne. Kyvyttömyys tuntea iloa tekee elämästä värittömän ja raskaan. Aikuisena voi tuntua siltä, kuin elämä marssisi ylitse raskain saappain, ja jäljelle jää vain haalea muisto ilosta.

Aamukahvia juodessani katselin olohuoneemme ikkunasta ulos. Yhtäkkiä huomasin, että takapihan köynnösruusussa näkyi punaisia väriläiskiä! Kiiruhdin pihalle ihmettelemään. Eihän tuo köynnös ollut tuottanut kukkia moneen vuoteen, jos milloinkaan. Olin useasti harmitellut, kun puska vain kasvaa rehottaa pitkiä oksia ja piikkejä, vaan ei kuki. Mutta nyt se oli täydessä loistossaan! Oikein pysähdyin tuohon hetkeen – ja tunsin iloa. Ikään kuin Taivaan Isä olisi lähettänyt terveisiä ruusujen kera: "Iloitse minun luomakuntani kauneudesta, lapseni. Iloa tahdon antaa luoduilleni."

Niinpä pysähdyn hetkeen. Katson ja huomaan ilonaiheita; auringon säteen, sateen raikkauden, lähimmäisen hymyn ja lapsen naurun. Palaan ilon syvimmän ja kirkkaimman lähteen luo: Jumalan anteeksiantavan rakkauden. Sieltä löytyy kiitollisuus ja – ilo.

Pike Saarinen

2 views

©2020 by Nurmijärven Helluntaiseurakunta