Otsikko on ehkä hieman tragikoominen. On helmikuu ja yleensä paras talviaika mutta nyt pihalle katsoessani on pimeää ja maaperä litimärkää päivällisen vesisateen jäljiltä. Väsyttää eikä tee mieli lähteä lenkille ainakaan enää ilta-aikaan töiden jälkeen. Poikkeuksellisen lauha sää on vaikuttanut tänä vuonna ja varsinkaan täällä eteläisessä Suomessa ei ole normaaliin tapaan saatu nauttia pakkasen ja lumen tuomasta puhtaudesta ja valosta. Tuntuu, että syksy vain jatkuu ja jatkuu. Ei ole ihme, jos ihminen väsyy ja alakulo valtaa herkemmin mielen. Kukapa ei kaipaisi aurinkoa ja poutasäätä, pakkasen puhdistavaa puraisua.
Toisaalta muistutin itselleni ja läheisille, että asiat voisivat olla aina huonommin. Meillä Suomessa on monin tavoin puhdasta ja verrattuna esimerkiksi Australian lähiaikojen tuskastuttavan kuumiin helteisiin ja tulipalojen aiheuttamiin tuhoihin, varsin siedättävää säätä.
Me ihmiset suhtaudumme vastoinkäymisiin ja vaikkapa sään vaihteluihin hyvin monenlaisin tavoin. Meillä on myös erilaisia selviämisstrategioita, parempia ja huonompia.
Itse menen monesti hengellisen laulun sanoin päivän vain ja hetken kerrallansa. Minulla on myös Taivaallinen Neuvonantaja, johon turvaan myös silloin, kun tuntuu, että oma ymmärrys ja voimat eivät riitä. Häneltä eivät neuvot ja voimat koskaan lopu ja Hän haluaisi auttaa meitä kaikkia. Kaikkia kutsutaan valoon! Todelliseen valoon mikä ei sammu koskaan!
Sananlasku 3:5-6: ”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.”
Pimeydestä huolimatta olemme matkalla kohti kevättä! Toivottavasti käsi Isän kädessä!