KORPPIA KANUUNALLA

- Taas tuli sanottua. Olisinpa osannut pitää suuni kiinni, niin kaikki olisi paremmin.

Niinpä. Jos uskaltaisin antaa itselleni luvan ajatella tällä tavoin, voisin ehkä oppia hillitsemään kieltäni. Usein kylläkin puolustelen sanojeni oikeutusta. Kuinka paljon toinen ihminen loukkasi minua sanoillaan! Mitä läheisempi vastapuoli, sitä kovempia olivat ammukset. Vaikka kuinka oikeutettuja ne olivatkaan, silti ne sattuvat.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu lupa puhua asiat suoraan. Kutsumme sitä rehellisyydeksi. Siksi saatamme laukoa ääneen asioita samalla mittasuhteella kuin ampuisimme kanuunalla korppia, kun pelkkä pelotin olisi riittänyt. Olemmeko koskaan hieroneet käsiämme innoissamme, että saimmepas sanottua viimeisen sanan? - ” Voitinpas 1-0. ” Kunpa muistaisimme kanuunalla ampuessamme, että samalla voimme rikkoa paljon muutakin. Emme aina osu haluamaamme maaliin.

Jaakob, Jeesuksen veli muistutti kielen vaarallisuudesta. Hän kutsui sitä tuleksi, joka voi sytyttää metsäpalon. Ukrainassa, jossa olen töissä, myös uskotaan suorasanaisuuteen: isoisä haukkuu poikaansa hulluksi. Jos tämä ei vielä siitä tokene, niin vanhus lisää, ettei poika ole hänen omansa. Poika, joka on isä, menee kotiinsa, laittaa perheensä järjestykseen. Pienin leikki-ikäinen lapsenlapsi menee ja potkaisee vihaisesti koiraa: – Siitäs saat! Eipä tätä esimerkkiä olisi tarvinnut noin kaukaa hakea. Malleja löytyy koto-Suomestakin.

Tällaiseen kierteeseen ei ole pakko jäädä. Viisas Salomo muistutti: ”leppeä vastaus taltuttaa kiukun, mutta loukkaava sana nostaa vihan”, sekä ”Öljy ja suitsuke ilahduttavat sydämen, samoin ystävän lempeys”. Antaako tämä oikeuden minulle ampua sanoja, miten sattuu? Vai voisinko oppia laittamaan asioita perspektiiviin?

Kirsi Hekkala