Keväällä luin uutisartikkelin Suomen kodittomista. Jotenkin juttu puhutti minua, sillä olen aina ollut pienoisessa harhaluulossa, ettei Suomessa ole juurikaan kodittomia ihmisiä. Kuitenkin heitä on melko paljon pienessä lintukodossamme; ihmisiä, jotka asuvat kaduilla tai muiden nurkissa.
Olen itsekin ollut joitain jaksoja kodittomana, muun muassa kesiä opiskeluiden ja töiden välissä. Paljon on tullut asuttua muiden nurkissa. Silloin olisi toivonut löytävänsä oman kodin, että olisi pystynyt asettumaan aloilleen ja elämään niin kutsuttua vakaata elämää. Noihin kodittomuuden jaksoihin liittyi monenlaista muutakin huolta.
Jeesuskin oli tavallaan koditon ja tiesi, miltä se tuntuu. Hän itse sanoi: "Ihmisen Pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi." Minusta tämä on lohduttava ajatus.
Ei kuitenkaan tarvitse olla koditon tunteakseen olevansa tuuliajolla, ilman turvapaikkaa. Moni kokee olevansa vaeltaja vailla päämäärää, vailla vakautta, varmuutta ja turvaa elämässään, toisin sanoen, vailla henkistä kotia. Tähänkin tuntemukseen Jeesuksella on vastauksensa: "Minun isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijaa."
Jumalan luota on tämäkin vaeltaja löytänyt todellisen kotinsa ja turvapaikkansa. Ja samalla katson kohti lopullista kotiani, taivasta. Siellä saan kokea olevani ikuisesti kotona, turvassa, voivani hyvin, päässeeni päämäärään.
-Sara Salminen