Näin joulun alla juoksemme kaupasta toiseen etsien sitä täydellistä lahjaa. Onnistunut löytö tuo paljon iloa, mutta toisaalta kotimme täyttyvät tarpeettomasta roinasta. Usein valitetaan, että nykyihmisillä on liian paljon kaikkea, etteivät he tiedä millaista on olla puutteessa.
Vuosi sitten olin Ukrainassa, missä työskentelin romaninaisten parissa. Kerran sain uusia lasten kenkiä, mutta niitä oli vain neljää kokoa. Ennen kuin aloin jakaa niitä, selitin, ettei enempää ole. Kaikki vastasivat ymmärtävänsä. Mutta, inhimillinen kateus vei voiton. Seuraavana päivänä oli kylän raitilla tullut riitaa, kun kenkiä ei ollut riittänyt joka jalkaan. Antajana ärsyynnyin. Missä oli kiitollisuus?
Tänään kirjoitan vastaanottamisesta. Ottaessani jotain vastaan tunnustan haluavani jotain. Olen avoin, valmis vuorovaikutukseen. Kun pieni lapsi antaa itsetekemänsä lahjan, minulle tarjotaan rakkautta ja hyväksymistä. Hän vastavuoroisesti odottaa kehuja ja kiitosta. Hetki on pyhä. Arvokkaampi kuin mikään tavara, jonka voi ostaa kaupasta. Molemmat saamme jotain.
Meidät suomalaiset on opetettu pärjäämään. Emme tarvitse apua. Siirrämme sen kirjahyllyn itse, vaikka selkänikamat rusahtelisivat. Tai sitten maksamme saamastamme palveluksesta. Samalla, aivan huomaamattamme menetämme jotain hyvin arvokasta. Liika vahvuus tekee meistä yksinäisiä, eikä rahalla osteta rakkautta. Kun pyydän apua, laitan itseni haavoittuvaan asemaan, avoimeksi hylkäämiselle. Mutta usein pyyntöni kuullaan. Kirjahylly vaihtaa paikkaa, auttaja kokee itsensä hyödylliseksi ja samalla syntyy vastavuoroisuutta.
Kiitollisuus on vastaanottajan lahja antajalle. Pieni ele, mutta sillä on suuri vaikutus. Antakaamme toisillemme mahdollisuus tehdä hyviä asioita toisillemme. Avun vastaanottaminen ei ole meiltä pois. Päinvastoin. Rikastumme toinen toisistamme.
Kirsi Hekkala
Comments