Sanotaan, että nuoret ja vastauskoontulleet ovat usein kovin mustavalkoisia. Mielipiteet ovat voimakkaita ja ne tuodaan esiin sen enempää harkitsematta loukkaako sanoma ja oma ajatus kuulijaa. Joskus on toki hyvä, että uskaltaa avata suunsa mutta vaarana on myös se, että oma näkemys on niin vahva ja ainoa oikea, ettei ole tilaa lähimmäisen huomioonottamiseen. Tämä ei toki koske vain edellä mainittuja ihmisryhmiä vaan kyllä meissä kasvaneissa ja kypsissä aikuisissakin tuppaa välillä puskemaan esiin tietynlainen kovuus ja näköalattomuus, kykenemättömyys ymmärtää ja rakastaa lähimmäistä kuten itseään.
Me ihmiset olemme kovin vajavaisia rakastamaan. Itsekäs luontomme puskee kuin salaa ja oikeassa olemisen halu ja periksiantamattomuus jyrää alleen rakastavan lempeyden. Aiemmat loukkaantumiset muistuttavat takaraivossa eikä lähimmäistä, olipa se sitten puoliso, lapsi, naapuri, vaikea sukulainen tai vaikka työkaveri, olekaan kovin helppo kohdata kokonaisvaltaisesti ymmärtäen. Teemme helposti vääriä päätelmiä ja toimimme aiemmin opitun mukaisesti. Muutos on mahdollinen mutta se ei ole aina helppoa ja vie aikaa.
Raamattu on rakkauden koulun aarrearkku. Jeesus oli luja mutta lempeä. Hän ei huudellut turhia eikä puhunut vain puheen vuoksi vaan sanoi, koska oikeasti välitti ja halusi ohjata ihmisiä oikeaan ja korjasi särkyneitä saviruukkuja, meitä ihmisiä, rakkaudellaan. Sitä Hän tekee vielä tänäkin päivänä. Sitä Hän haluaa opettaa meillekin.
1 Kor. 13:4 ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile.”
Minna Jalonen